 |
| Tsahkaljärvi. Taustalla Saana-tunturi |
Olimme suunnitelleet syyslomalle pientä reissua Kuusamoon. Pohdimme myöskin, että jäämmekö ehkä sittenkin ihan vain kotikulmille ja käväisemme Patvinsuolla ja Kolilla retkeilemässä. Patvinsuo ja Koli alkoivat tuntua varsin varteenotettavilta mahdollisuuksilta, tulisi halvemmaksi eikä reissussa menisi montakaan päivää. Mutta siltikin se Kuusamo kummitteli mielessä. Siellä kiinnosti erityisesti Ruka-tunturi ja ensi vuonna kansallispuiston arvonimen saava Hossa. Olisihan se hieno noissa paikoissa vierailla syysruskan aikana. Aloin tiirailemaan sääennustuksia, että mikähän ajankohta lomasta olisi sopivin tuolle reissulle..
Mutta niinkuin yleensä meidän elämässämme, ei mikään mene suunnitellusti, ei siis tämäkään. Ja hyvä niin. Muutaman Kilpisjärveltä saapuneen puhelun jälkeen matkasuunnitelmat menivät ihan uusiksi. Tiedossa oli nimittäin matka Kilpisjärvelle ja pienimuotoinen vaellus pohjois-Ruotsin puolella, Norrbottenin läänissä. Eihän meillä tietenkään ollut mitään tarvittavia varuisteita yhtä ainoaa rinkkaa lukuunottamatta. Muutama päivä meni soitellessa, lainaillessa ja ajaellessa ympäriinsä tarvittavien varusteiden perässä. Retkemme tarkoitus oli ihan muu kuin huvikseen vaeltelu, mutta töistä on ikävämpi kirjoittaa. Joten keskityn nyt pelkästään siihen reissun vaellusantiin.
Lauantai-päivänä lähdimme kiipeämään kohti Kilpisjärveä. Tarkoitus oli ajaa sinne yhden yöpysähdyksen taktiikalla ja tämä onnistuikin hyvin. Koiristakin on kehittynyt kunnon matkaajat, kun auto liikkuu, ne nukkuvat sikeästi. Mennen tullen reissullamme huomioimme tienvarsien törkyiset levähdysalueet. Ei kovin paljon kiinnostanut nousta autosta ulos, kun tien penkat olivat täynnä vessapaperia ja vaikka mitä roskaa. Tyhmät, tyhmät ihmiset!
Sunnuntaina saavuimme Kilpisjärvelle. Sää oli harmaa, tosin silloin tällöin pilkahti aurinko jostain pilvenraosta. Iltamassa kävimme tutkailemassa koirien kanssa Keinovuopion riippusiltaa ja Keinovuopion kylää. Sitä kautta olisi tarkoitus seuraavana päivänä lähteä noin 10 kilometrin päässä sijaitsevaan Kummavuopioon ja jatkaa siitäkin vielä eteenpäin Ristinasjärvelle. Kovin kauan emme ehtineet paikkoja tutkailla. Tuulinen sää alkoi muuttua myrskyksi ja pian vettä tulikin ihan olan takaa. Etsimme matkailuautolle rauhallisen parkkipaikan, teimme ruokaa ja kävimme nukkumaan. Sade piiskasi ja tuuli heilutteli autoamme ja vaivutti meidät koiranuneen...
Aamuhämärässä heräsin ja lähdin koirien kanssa Kilpisjärven kylänraitille aamulenkille. Ihmisiä ei paljon vielä kuuden aikaan näkynyt. Se tuntui oudolta, olinhan tottunut, että kuuden aikaan töihin mennessäni liikenne on kotona kuin Lontoossa. Aamupalan jälkeen aurinko alkoi jo paistaa ja lähdimme pidemmälle lenkille Tsahkaljärven rannalle. Myöhemmin matkailuautossa pakkailimme rinkkojamme ja pähkäilimme mitä varusteita noin kahden päivän vaellukselle oikein tarvitaan. Moneen kertaan pakkasin ja purin ja siltikin tuntui, että liikaa kaikkea on mukana.
 |
| Riippusilta Keinovuopioon |
 |
| Vastarannalla Keinovuopio |
Alkuillasta pääsimme lähtemään. Sää suosi, ilma oli lämpenemään päin. Yksin emme reissulle lähteneet vaan mukana oppainamme toimivat Per ja Hannele. Riippusilta Keinovuopioon pelotti hieman Rinoa, mutta rohkeasti sen ylitti taas. Olihan eilen jo muutama kerta harjoiteltu. Armia ei riippusilta hätkäyttänyt, se rymisti sillalla koko elopainollaan ja pienen rottweilerin ilolla. Silta hytkyi ja heijasi. Sillan toisella puolella pakkauduimme vanhaan, siniseen volvoon, jolla paikallinen mies oli luvannut viedä meidät Kummavuopioon. Koirat joutuivat kolmen rinkan kanssa takatilaan, me ihmiset ahtauduimme parhaamme mukaan penkeille yhtä rinkkaa sylissä kannatellen. Noin kymmenen kilometrin kävely olisi lohkaissut ison osan siitä pienestä ajasta, jonka aioimme viettää erämaassa. Nyt poukkoilimme kuoppaista ja kivistä tietä autolla, josta mietin, että näinköhän kestää perille saakka. Mutta kesti se, matka sujui hyvin lukuunottamatta Rinon ja Armin muutamia tunteenpurkauksia. Ahdas takatila oli liian pieni eikä Armi voinut sietää Rinoa niin lähellä.. Onneksi takin taskussa oli hieman koiran ruokaa, syöttelin sitä pikkuhiljaa ja Armikin melkein malttoi pysyä nahoissaan..
 |
| Rino tutkailee Kummavuopion autiotilaa tarkasti. Maisemat olivat huikeat vaikkakin varsin tummat. Kuva Hannele Eira |
Vihdoin olimme perillä. Kummavupiossakin oli riippusilta. Aiemmasta riippusillasta poiketen, tästä riippusillasta näki läpi alla kuohuvaan koskeen. Heitimme rinkat selkään, ylitimme riippusillan ja lähdimme kapuamaan rinnettä ylös kohti pientä autiotaloa ja sen rakennuksia. Pienellä tilalla ei enää asunut ketään. Lähistöllä oli muutama muukin mökki, joita joskus satunnaisesti joku saattoi käyttää.
 |
| Harakkakosken yläpuolelta otettua kuvaa |
Kummavuopiosta lähdimme kulkemaan erittäin märkää polkua pitkin eteenpäin. Ylempänä olisi mennyt kuivempikin reitti, mutta... Lits löts lits löts.. Vaikka vaelluslenkkarimme olivatkin kohtuullisen vedenpitäviä, eivät ne kuitenkaan silloin vettä pidä, jos nilkkaansa myöten uppoaa veteen. Mutta ei se matkaa haitannut. Keli oli harmaa ja sumuinenkin, maisemien ihailut jäivät tällä etapilla sivuseikaksi. Hetket kuluivat keskittyessä kulkemiseen ja etsiessä kuivaa jalansijaa.
Lyhyehkön (4-5km?) ja vetisen vaelluksen jälkeen saavuimme Harakkakoskelle, jonne pystytimme teltat. Ilta jo pimeni, vaikkakin tuolla leveysasteella pimeys tuli myöhemmin kuin meidän kotoseuduilla Pohjois-Karjalassa. Pystytimme Harrin kanssa viisauksissamme vain yhden teltan, kaksi aikuista ja kaksi isoa koiraa oli mahdutettava yhteen kahden hengen telttaan. Mielessäni epäilin ja sanoin sen ääneenkin, että mitähän tästäkin tulee. Näinköhän Armi antaisi Rinon edes hengittää teltassa. Iltapala maistui hyvälle. Nuotiolla käristettiin muutama makkarakin. Iltaa olisi mukava ollut istua nuotion äärellä kauemminkin, kuunnella kosken kuohuntaa ja odottaa, jaksaako se kuu nousta tunturien takaa ollenkaan. Pimeys oli sinistä, ei mustaa. Mutta sitä kun on tottunut tiettyyn vuorokausirytmiin, niin ei siitä pysty irtautumaan edes lomalla. Pakkohan sinne telttaan oli kammeta hävettävän aikaisin. Ennen nukkumaan menoa Rino otti ja molskahti koskeen yrittäessään juoda vettä. Ranta oli äkkisyvää ja koira upposi korvia myöten. Onneksi siinä kohtaa virta ei ollut kova ja koira pääsi takaisin kuivalle maalle. Loimen sai päälleen, mutta kaikki arvaa mitä tapahtuu pienessä teltassa, kun sinne tuodaan märkä koira. Alkuyön teltassa oli kostea ja lämmin, mutta aamuyöllä ulkona alkoi pakastua ja enää ei ollut kenelläkään kivaa. Ja Armillakin alkoi hermot repeillä, Rino oli liian lähellä. Eikä tuo ahtaassa tilassa nukkuminen sujunut luonnostaan meiltä ihmisiltäkään. Vaatinee hieman totuttelua. Yöstä kuitenkin selvittiin hengissä..
 |
| Tuolla alhaalla oli leiri |
Hieno aamu korvasi yön "kärsimykset". Ilmeisesti yöllä oli saatu nukuttuakin, koska väsymys ei painanut kovinkaan paljon. Koirilla oli hyvä ruokahalu ja aamiainen maistui hyvälle itsestäkin. Kengät ja sukat olivat yhä litimärät. Rinkassa oli onneksi näitä tilanteita varten kuivia sukkia. Ja sukkien päälle kun laittoi muovipussit niin avot, ei tuntunut kenkien märkyys enää. Täytynee vielä mainita, että paskariu'ulta oli huikaisevat näkymät. Ei sitä joka paikassa semmosia ookkaan... Rinkka tuntui painavalta, kun sen heitti selkään. Mutta nopeasti paino unohtui, kun edessämme avautui huikaisevia näkymiä. Edellisöinen myrsky oli vienyt tunturikoivuista melkein kaikki lehdet mutta maa hohti kaikissa mahdollisissa väreissään. Keltaista, punaista, oranssia, ihania hehkuvia värejä silmän kantamattomiin. Harmitti, kun ei matkassa jaksanut kantaa hyvää kameraa vaan kännykällä tuli otettua retken kuvat. Eikä kännykän kautta välity ruskan oikeat värit.
Alkuun seurasimme mönkijäuraa pitkin. Törmäsimme jossain kohdin kylttiin, joka opasti kolmen valtakunnan rajapyykille ja Kalottireitille. Ne saivat nyt jäädä. Siirryimme pois mönkijäuralta ja aloitimme vaivalloisen tarpomisen vaivaiskoivikon ja muun varvikon seassa. Taivalta taittaessamme Hannele kertoili meille kaikkea mielenkiintoista alueesta ja pohjoisista tavoista, poroasioista ja sen semmoisesta, mistä meikäläisillä ei ollut hajuakaan. Matkan varrelle sattui tunturipuroja ja kunnon rakkamaata. Koirat joutuivat opettelemaan ihan uuden tasapainoilulajin. Ei kotona tarvitse hyppiä kiveltä kivelle tai etsiä jalansijaa. Nyt ei eteneminen ollutkaan helppoa. Me ihmisetkin jouduimme työntämään varvikkoa jaloillamme edestämme, että pääsimme eteenpäin. Monen monta puroa ylitettyämme vasta viimeisellä kaaduin rähmälleni puroon. Painava rinkka suisti tasapainon kiveltä kivelle siirtyessäni ja kenkäni olivat entistä märemmät, jos mahdollista. Ihme ja kumma, muuten säilyin aika kuivana ja se mikä kastui, aurinko kuivatti nopeasti. Mutta eipä tämäkään mieltäni mustannut, nauratti vain. Aamun sumu oli kaikonnut ja lämmittävä aurinko kipusi yhä ylemmäs.
 |
| Mönkijäuralla aamu usvassa matkalla Ristinasjärvelle päin |
 |
| Niin kaunis on erämaa |
Neljän tunnin ja ehkä noin kuuden kilometrin ja valtavan hikoilun jälkeen olimme seuraavassa leiripaikassamme Ristinasjärvellä. Tänne kasattiin teltat ja tehtiin ruokaa ja täältä käsin oli tarkoitus hiukan tutustua ympäristöön enemmän. Ensin kuitenkin huokaistiin. Aurinko porotti kuumasti.
 |
| Ristinasjärvi |
 |
| Rino Ristinasjärvellä. Kuva Hannele Eira |
 |
| Koirat lepäilevät teltassa Ristinasjärvella |
Pienen tauon jälkeen lähdimme hiukan tutkailemaan ympäristöä. Maisema muuttui piankin paljon karummaksi. Nousimme yhä ylemmäs, kunnes olimme niin korkealla, että näimme vaivatta Ala-Kilpisjärven toiselle puolelle. Siellä kaukana jossain kulki autoja kohti pohjoista, joitakin myös kohti etelää. Toisella puolella näkyi valtavan suuri tunturi. Mitä sen takana oli? No lisää tuntureita ja erämaata. Porojakin alueella liikkui. Pohjoisessa päin vastaan tulisi Norja, jos jaksaisimme sinne saakka kävellä. Näimme myös mahtavan, harmaapintaisen Saanan. Teimme pienen lenkin istuen välillä ihailemaan maisemia ja juttelemaa. Reittimme kiersi Ristinasjärven yläpuolelle. Sieltä oli huikaisevat näkymän alas leiriimme. Varovaisesti laskeuduimme jyrkkää rinnettä alas järvelle. Jotenkin tuntui uskomattomalta käsittää, kuinka korkealla olimme siltikin. Olimmehan tottuneet, että meillä päin järvet ovat matalalla. Ristinasjärvi oli kuitenkin tosi korkealla. Se oli tunturijärvi, joka oli asettautunut aikojen saatossa mahtaville tuntureille.
 |
| Ristinasjärven alue oli todella kaunista |
Kuinka ollakaan, emme sitten kuitenkaan jääneet Ristinasjärvelle yöksi. Eihän kello ollut vielä paljon mitään, joten päätimme jatkaa matkaa. Purimme leirin ja pakkasimme kaiken taas rinkkoihin. Aloimme laskeutua pikkuhiljaa Ristinasjärveltä kohti Taatsajärveä. Reitti ei ollut mitenkään helppoa vaan paikoin jalan sijaa oli etsittävä tarkoin. Paikka paikoin törmäsimme kapeaan polkuun, joka helpotti hieman etenemistämme. Mitä alemmas pääsimme, sitä enemmän saimme väistellä tunturikoivuja. Maisemat alkoivat muuttua.
Hiukan ennen Taatsajärveä käännyimme kohti Aavapuoltsanlahtea. Sinne oli Hannele saanut järjestettyä meille venekyydin. Pääsisimme veneellä toiselle puolelle Kilpisjärveä.
Eteneminen muuttui yhä raskaammaksi. Pehmeä ja kostea maa kaikenmoisinen varpuineen alkoi käydä lyhytjalkaisen ihmisen kunnon päälle. Tuoksu oli hieman tuttu suomainen, mutta ei kuitenkaan. Jotain lisää ja jotain puuttui. Maisemia en ehtinyt ihailla, keskityimme pysymään pystyssä. Tai ainakin minä keskityin..
 |
| Venekyytiä odotellessa. Kuva Hannele Eira |
Rämmimme varvikossa kohti lahtea, mistä vene meidät iltahämärässä kävisi hakemassa. Kengät kastuivat taas lisää, mutta tässä vaiheessa sillä ei ollut enää mitään väliä. Seurasimme poroaitaa melkein perille saakka. Istahdimme varvikkoon odottamaan venettä. Koiratkin heittäityivät heti pitkälleen, Rino kuorsasi hetken päästä täysiä. Ihailtavaa tuo täydellinen rentoutuminen heti kun siihen on vain hetki aikaa. Meidän ihmisten pitäisi ottaa oppia..
Pojat lähtivät ensimmäisellä venekyydillä kaikkien rinkkojen kera. Minä ja Hannele jäimme koirien kanssa vartomaan veneen paluuta. Yhtäaikaa emme mitenkään olisi mahtuneet kyytiin. Veneen kadotessa järven selälle tajusimme, että meillä on aika vähän vaatetta päällä. Ilta pimeni ja keli kylmeni. Kuuntelimme moottoriveneen puksutusta järven toiselta puolelta. Puoli tuntia kului ennenkuin vene saapui takaisin. Sitten pääsimme me jännittävälle matkalle Kilpisjärven yli. Koirat eivät ole ikinä aiemmin olleet veneen kyydissä. Siksi homma hieman jännitti minua ja niin myös koiria. Vene piti haukkua jo kaukaa. Veneessä Armi jähmettyi seisomaan. Se nieli pettymyksensä, kun ei saanut mennä tervehtimään kuskia. Rinokin malttoi pysyä melkein paikallaan, katseli välillä kirkkaan järven pohjaan, kaukana näkyviä rantoja tai aaltojen loiskuntaa moottoriveneen kylkiä vasten.. Aika mateli hitaasti. Oli hiljaista lukuunottamatta perämoottorin vaimeaa surinaa. Mietin vain syvää järveä ja koirien mahdollista riehaantumista. Mutta niin ei tapahtunut ja päästiin hengissä toiselle puolelle hiekkarannalle. Rannalta kiiruhdimme juoksujalkaa autoille ja ajoimme kiiruusti hotellille saunaan. Ja kyllä teki eetvarttia. Märät vaatteet ja kengät yhdistettynä Kilpisjärven kylmyyteen oli melkein saanut sisäelimetkin horkkaan. Mutta sauna lämmitti mukavasti ja sisuskalutkin alkoivat taas toimia. Illan ratoksi käristimme pannulla makkaraa ja keitimme nuudeleita, nämä kun olivat rinkkaan vielä jääneet.
