Maa-ampiaisten ikävä tervehdys

Naavaparta

Eilen oli päämääränämme lähellä sijaitseva Enon taidepolku. Siitä tulisi mukava lenkki koirien kanssa ja mukavia kuvia saisi näppäiltyä oudoista taideteoksista. Mukavuus loppui hyvin lyhyeen, kun satuimme häiritsemään polulla ollutta maa-ampiaisten pesää. Ne hyökkäsivät kimppuumme kuin yleiset syyttäjät, pakotietä ei ollut. Pistojen saattelemana juoksimme tuulispäänä takaisin päin ja käskin koirat veteen.

Rantamalla Pielisjoen

Ampiaiset eivät luovuttaneet sielläkään vaan jouduimme jatkamaan juoksemista. Sitten oli vain kertakaikkisesti  pysähdyttävä tappamaan koirissa ja itsessäni olevia ampiaisia yksi kerrallaan. Lisää pistoksia sateli.. Kyytiä odotellessa (kävelemään emme pystyneet) tuli huomattua, ettemme ainakaan allergisia olleet pistoksille. Mutta pirun kipeitä oltiin, minä sekä koirat. Hävisi retkeilyhalut..

Sateessa kastunut tupasvilla

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 Seuraavan kerran yritän kyseiselle polulle myöhään syksyllä..

Kaunis lillukka

Vanhan kalamajan ovi

Pallas-Yllästunturin kansallispuisto

22.06.2016

Aamulla heräsimme hyvissä ajoin. Kevyen aamupalan jälkeen odoteltiin "mahan vajumista" eli ihan täydellä vatsalla ei tehnyt mieli lähteä kipuamaan tunturin rinnettä.. Pakkasimme rinkkaan kaikkea tarpeellista, kuten evästä ja vettä. Jotain ensiaputarvikkeita myöskin. Ja karkkia nostamaan verensokeria, jos se sattuu minulta laskemaan liian alas. Koirien matkakuppi sekä varahihnat. Kamera ja kännykät ladattuna astuimme koirien kanssa autosta ulos pilvisen taivaan alle.

Tunturin rinnettä kiivetessämme aurinko kuitenkin alkoi porottaa ja ilma lämpeni nopeasti. Onneksi emme laittaneet kalsareita jalkaamme niinkuin alkuun ajattelimme. Olisimme paistuneet Pallastunturin rinteille..

Koirat ihmettelivät poroja, jotka lähestyivät meitä turhankin vauhdikkaasti. Mielessäni kävi jo kilin ajatukset, että mitäs, jos ne tulee päin?? Ei ne kuitenkaan tulleet, vaan jatkoivat matkaansa rinnettä alas hotellille päin.

Rinteen kiipeäminen ylöspäin oli yllättävän helppoa, astmaattiset keuhkoni eivät valittaneet kertaakaan. Koirilla riitti energiaa tutkia joka ikinen kivenkolo ja tunturipuro. Taisivat mokomat nauttia retkestä täysin rinnoin. Välillä ne yrittivät revitellä ja riehua, mutta 8 metrin mittaiset flexit stoppasivat niiden etenemisen jossain vaiheessa joka kerta. Kansallispuistoissa ei koiria saa pitää irti.

Tunturimaja

Matka taittui maisemia ihaillessa. Oli ne jotain ihan muuta kuin täällä meillä. Erilaista. Karua, mutta niin helvetin kaunista.

Tässä kohtaa mietiskelimme, että lähtisimmekö Taivaskerolle vaiko ei...

Kun saavutimme jonkinlaisen tasanteen kivikkoisen tunturin ylänteellä, mietimme mihin päin jatkaisimme. Vasemmalla Taivaskero, Pallastunturin korkein huippu ja oikealla kivikkoista ja karua maastoa.. Päätimme lähteä valloittamaan oikealla olevaa tunturinlakea. Reitti olisi hieman lyhyempi kuin Taivaskeron valloitus.. Mutta huomasimme, että se ei suinkaan ehkä ollut helpompi. Kivikkoinen maasto oikein kutsui nyrjäyttämään nilkkansa. Laskeutumisreittiä etsiskellessämme huomasimmekin, että tunturin rinnettä ylös nouseminen olikin se retken helpoin asia. Louhikkoisen ja epätasaisen rinteen alasmeno oli aika haastavaa. Jalkojen katkominen ei olisi ollut suotavaa.. Evästauko leppeässä tuulessa ja auringonpaisteessa teki hyvää ja jalansijaa jaksoi etsiä ihan uudella tarmolla. Päämääränä kaukana siintävä vanha poroaitaus..

Koirien iloksi löytyi lunta. Kuoppia piti kaivaa ja piehtaroida oikein olan takaa

Kaunista on

Tällaista rinnettä laskeuduttiin alas..

Harri, Rino ja Armi

Reissu kesti monta tuntia. Lopulta saavuimme tunturin juureen, jossa ihan tunturipuro solisi. Rino ja Armi sukelsivat veteen ja maistuihan tuo lähdevesi meille ihmisillekin hikisen retken jälkeen. Mukava retki oli takanapäin, mieli teki kiivetä takaisin ja vain istua tuntikausia katsellen yllä lipuvien pilvien maahan tekemiä varjoja..

Ja arvatkaapas mitä teimme tuon retken jälkeen? Pakkasimme auton ja ajoimme melkeinpä yhden pysähdyksen taktiikalla kotiin. Voi pyhä jysäys!! Oishan sitä pikkaisen voinut hiljennellä ja maisemia ihailla matkan varrella, mutta kun ei. Perse puuduksissa huristeltiin väli Pallas-Kittilä (käytiin sentään katsomassa Sirkan kylää ja Levin gondolihissiä. Autosta käsin!!)-Rovaniemi-Kajaani-Nurmes-Joensuu. Välillä vetäistiin munkit nassuun ja hörpättiin mehua. Ja tuolla kotimatkalla minä lopulta pääsin matkailuauto-wc -kammostani. Oli vähän pakko käyttää...

Mutta nyt jo suunnitellaan toista reissua. Vähän jos rauhallisemmin ottaisi, eikä suunnittelisi niin paljon kohteita. Pitkää reissua kun emme voi tehdä...

Rengasrikkoja ja harmaita hiuksia!!

Pienen pysähdyksen jälkeen lähdimme ajamaan Muoniosta kohti Kilpisjärveä. Sehän se meidän kohde ja päämäärämme oli. Retroalus kiipesi laiskasti korkeaa mäkeä ylös, kun yhtäkkiä räjähti jossain auton alla. Koiratkin hyppäsivät sikeästä unesta ilmaan. Rengas perkule aivan säpäleinä ja tietenkin oltiin keskellä ei mitään. Eikä pystynyt ajamaan enää metriäkään, elikkä emme pystyneet siirtymään parempaan paikkaan rengasta vaihtamaan. Jyrkän mäen puolivälissä renkaan vaihtoon. Siinä Harrin asetellessa vararengasta paikalleen ja minun toimittaessa jotain vielä tärkeämpää tunnelma hippasen laski. Se yksi ja ainoa vararengas oli nyt käytetty. Entäs jos jokin muista renkaista päättäisi räjähtää? Mitäs sitten? Meillä oli tasan kaksi vaihtoehtoa; jatkaa riskillä ylöspäin tai kääntyä takaisin Muonioon ja etsiä vararenkaalle vararengas... Päätimme kääntyä takaisin alaspäin kohti Muoniota..

Muoniosta meille löytyi varakumi, kapea kuin mopon rengas. Mutta olipahan jokin varasuunnitelma, jos uusi rengasrikko sattuisi. Pienen hetken tuumittuamme päätimme jäädä niille leveysasteille. Lähellä sijaitsi Pallas-Yllästunturin kansallispuisto.. Sinne siis!! Ja kyllä! Muonion kyliltä kun lähtee maalaistollot etsimään risteystä Pallakselle päin, niin eksyyhän siinä. Ehkä pitäisi lukea niitä tienvarsikylttejä, ei ne siellä turhan takia ole. No, eksymä ei ollut suuri ja Muonion tomppelit alkoivat lähestyä Pallastunturia. Mäet vaan kasvoivat ja retroalus huohotti ja ähki niitä ylös kiivetessään.. Ihmettelimme tien risteyksissä olevia ihmeellisiä härveleitä, jotka huiskivat poroaitojen väliköissä. Vasta myöhemmin älysimme, että ne ovat porovahteja, jotka pitävät eri paliskuntien porot erillään. Pallaksen tien varressa oli varsin erikoinen väkerrys betonimyllyyn tehdystä porovahdista. Se toimi liiketunnistimella eli aina kun kojetta lähestyi, se alkoi pyöriä ja pitää kovaa ääntä. Porovahdista lisää täällä Ylen sivulla..

Leiriydyimme Lapland Hotel Pallas karavaani-alueelle. Naapurissa sijaitsee Pallastunturin Luontokeskus. Saimme olla ihan omassa rauhassa, ristinsielua ei näkynyt, vaikka autoja ja vaunuja parkissa alueella muutama olikin. Juhannuksen alla alkuviikosta ei ruuhkaa vielä matkalaisten suhteen ole, parin päivän päästä tilanne olisi ollut ihan toinen.

Ilta meni tutustuessa alueeseen. Kovin korkealle emme vielä kiivenneet, halusimme säästää voimamme seuraavan päivän retkeen, jota jo suunniteltiin kuumeisesti. Maisemia ihastellessa meni se ilta, koiratkin rentoutuivat pienellä lenkillä. Iltapalaksi maistui grillatut pihvit ja makkarat. Istuttiin ulkona ja vain ihmeteltiin miksi ei yhtään inisijää ollut lähellähään. Siis itikoita. Eikä mäkäriäkään ollut kuin muutama hassu. Olikohan viikko aiemmin iskenyt takatalvi tappanut silloisen sukupolven ja uusia ei ollut vielä ehtinyt syntymään. Koirat lekottelivat ruohikossa pitkin pituuttaan. Ah ja voi, että mie nautin olostani juuri sillä hetkellä. Hengittelin Lapin raikasta ilmaa ja tuijottelin tuntureita ja tunturien päällä loimottavaa aurinkoa. Ei haitannut pettymys, kun ei päästy Kilpisjärvelle. Ehtiihän tuota joku toinen kerta. Lapin hulluus taisi iskeä juuri sillä hetkellä ja siinä paikassa...

Armi ja Rino Pallastunturilla. Se pakollinen reissupose!

Meren tuoksu

21.06.2016

Aamulla heräsin siihen, kun viereisellä tiellä jytisteli auto jos toinenkin. Ihmeellistä, että olin yöllä saanut unen päästä kiinni. Niitä autoja kun varmaan kulki pitkin yötä. Koiratkin makasivat väsyneenä pitkin pituuttaan asuntoauton lattialla. Mutta hetihän ne hyppäsivät seisomaan, kun vähän liikahdin sängylläni. Oli aika ulkoiluttaa koirat. Vähän matkaa tietä käveltyäni löysin pienen metsätien, joka peltoa sivuten katosi metsään. Siellä tehtiin aamulenkki. Aamulenkin jälkeen evästä naamariin, Harri keitteli itselleen aamupuurot ja kahvit trangialla. Ouluun ei ollut enää pitkä matka, joten matkaan lähdettiin niin pian kuin suinkin mahdollista.. Koiratkin jo osasivat rauhoittua autoon ja nukkuivat välillä lattialla ja välillä sohvilla.

Aamulla yhdeksän tienoilla saavuimme Oulunsaloon. Meri oli lähellä jo. Olin aika innoissani, olimmehan pian ajamassa autolauttaan. Oulunsalon rannalla, autolauttojen satamassa, oli kioski. Kupla otsassani ryntäsin kioskin vessaan. Vielä nimittäin hieman mietitytti tuon retroaluksen wc, en ollut uskaltanut sitä käyttää.

Hiukan ennen kymmentä odotuskaistalla olleet ajoneuvot alkoivat lipua autolauttaan. Oli mopoja, henkilöautoja, busseja, rekkoja... Paljon mahtui keltaiseen Finferries-alukseen ajoneuvoja.. Ja olihan se 25 minuuttia kestävä matka merta pitkin Hailuotoon aivan toista kuin täkäläinen Mönnin lossin tekemä Pielisen ylitys aikoinaan. Noin 50 ajoneuvoa mahtuu Finferriesin autolautan kyytiin. Siellä sitä oltiin, kuin sardiinit tai sillit purkissa. Meri sentään vilahti jossain autojen välissä, jouduimme jonnekin keskikaistalle. Toisella puolella kuorma-auto ja toisella pakettiauto, ei näkynyt maisemia, enkä uloskaan päässyt, kun välit olivat niin ahtaat isojen autojen sattuessa vierekkäin. Pääskyset seurasivat meitä koko matkan Oulunsalosta Hailuotoon. Ne olivat tehneet pesiä autolautan rakenteisiin.

Hailuodon rannasta lähdimme ajamaan kohti saaren läntisintä kolkkaa, Marjaniemeä ja Marjaniemen majakkaa. Mikä hieno sää meitä hellikään, lämmintä reilu +20 ja aurinko paistoi täydeltä terältä.  Matka sujui leppoisasti maisemia ihmetellessä, saaressa oli selvästikin paljon maatiloja. Olin ajatellut, että maisemat muuttuvat radikaalisti Hailuotoon saapuessamme. Hailuodon saari kun kuuluu Suomen kansallismaisemiin.. Ei ne maisemat niin radikaalisti muuttuneet siitä auton kyydistä katsottuna. Ohi vilahti koivuja, peltoja, metsiä.. Mutta olihan ne maisemat varsin hiekkaisia. Saari on syntynyt maankohoamisen seurauksena ja se onkin neljän erillisen saaren yhteenliittymä. Pari sataa vuotta sitten nuo kaikki olivat vielä erillisia osasia. Maankohoumaa muodostuu edelleen ja Hailuoto muokkautuu yhä vaan. Jossakin vaiheessa Hailuotoon ei tarvitse enää kulkea autolautalla vaan se on liittynyt mantereeseen.

Marjaniemessä parkkeerasimme auton niemen kärkeen, hyppäsimme autosta ja lähdimme tutkimaan paikkoja. Ja voi pojat, että oli helppo astmaatikon hengittää siellä. Meri-ilma vaan on niin raikasta. Paikalla oli muutama muukin matkalainen, mutta aika rauhallista siltikin oli käyskennellä pitkin rantaa.. Koiratkin olivat aivan ihmeissään, että mikäs paikka tämä oikein onkaan. Lämmintä, pehmeää hiekkaa tassujen alla niin kauas kuin jaksaa katsoa. Ja vettä jossa läträtä ja riehua... Ja aivan loputtomiin jatkui sen rantaviiva vesineen..

Marjaniemen majakka

Aika kului kuin siivillä. Koiratkin laskimme rauhallisessa paikassa irti, että pääsisisvät uimaan ja viilentämään itseään merivedessä. Siinäpä paljasjalkaiset maalaistollukat, minä ja koirat, kahlailimme merivedessä ihan ensimmäistä kertaa elämässämme. Harri piti kengät tiukasti jalassaan ja tyytyi kuvamaan meille muistoja mukaan kotiin viemisiksi. Ja pitihän koirien tietenkin maistella sitä merivettä. Samoin tein minä! Ei se niin suolaiselta maistunutkaan kuin ajattelin. Ja kuvitelkaa, koskaan aiemmin en siis ole päässyt meriveden kanssa kosketuksiin. Jos ei oteta lukuun sitä, kun risteilyllä ollessa kävin kannella ja merivesi pärskyi päälleni. Yksi haaveistani toteutui vihdoin. Pääsin meren äärelle ihan omin jaloin. Ja kyllä meillä oli mukavaa taaplatessamme pitkin rantaa. Vaikka ilma olikin lämmin, merituuli viilensi sen verran, että välillä joutui laittamaan lämmintä päälle. Lokit kirkuivat, aurinko paistoi ja aallot loiskuivat rantaan.

Rino meressä

Rino ja Armi. Ja kivaa oli!

Vaikka tuolla saarella olisi tahtonut viettää aikaa enemmänkin, niin muutama tunti sai tällä erää riittää. Täytyi joutua kohti päämäärää. Sinne pohjoisempaan yhä vaan. Ennen lähtöä tahdoimme vielä maistaa ahvenfileitä ja uusia pottuja. Marjaniemessä olisi itsekin voinut grillata makkaraa nuotiolla, mutta mieli teki ahvenia. Hyvää oli, mutta ruokaa oli aivan liian vähän. Sitten matkaan autolautan kautta takaisin Oulunsaloon, jossa sentään pysähdyimme jäätelölle ja ihailimme jättimäisiä tuulimyllyjä.



Oulusta lähdimme posottamaan kohti pohjoista. Kävimme kaupassa jossakinin pienessä kylässä. Sieltä löysin aivan mahtavaa perunarieskaa. Rinolle ei maistunut matkaeväs, Fresh Nature Meat, joten ostimme sille lihaa kaupasta. Onneksi tuo Armi on kaikkiruokainen.

Rinon allerginen kutina jäi tuonne mereen. Vaikka kuukausi on kulunut, kutina ei ole palannut. Ihmeellistä. Sattumaa vai ei, mutta tiedänpähän mitä tehdään seuraavan kutinajakson alettua. Lähdemme meren rannoille kahlailemaan.. Eihän meiltä täältä sinne olekaan kuin aika monta sataa kilometriä.

Jossakin Tornion ja Munion välimaastossa oli aika taas hakeutua yöpuulle. Sateisessa säässä löysimme pienen leirintäalueen aivan Tornionjoen rannalta. Pieni nurmikkoalue oli täynnä karavaanereita. Tai kalastajia. Ehkä molempia. Kuusi autoa siellä oli jo parkissa, ahtauduimme pieneen väliin. Tuolla ensimmäisellä matkallamme emme olleet kuulleetkaan sellaisesta asiasta kuin karavaanarialueen turvaväleistä. Yö mikä Tonkossa oltiin, vietettiin sateisessa säässä ilman kummoista turvaväliä seuraavaan asuntoautoon. Mutta eipä kukaan meille tullut asiasta huomauttamaankaan.

Sateen rummuttaessa auton kattoon katsoimme televisiota ja maistelimme siideriä sekä olutta ja natustimme karkkia. Mukavaa. Leirintäalue oli retroa alusta loppuun. Suihkutiloissa mahtavaa 80-luvun muovimattoa seinissä ja lattioissa. Eipä tuo meidän tunnelmaa haitannut. Emme etsineetkään viimeisen päälle puleerattuja huoltotiloja ja järjestettyä ohjelmaa. Haimme vaan luonnonrauhaa ja elämyksiä. Piha oli jaettu kahteen alueeseen. Välissä solisi puro, jonka yli oli pieni silta. Alueella oli pienen pieniä punaisia mökkejä rinta rinnan. Kalastajia kuljeskeli välineineen siellä täällä. Yö oli todella rauhallinen. Koiratkin nukkuivat sikeästi.

Aamulla heräsimme Kattilakosken kuohujen pauhuun. Aurinko paistoi. Äkkiä ulos ja ihastelemaan Tornionjokea. Ja olihan se joki kuohuineen aivan upea!

Vastarannalla ruotsalaisia!!

Kuohuisan Kattilakosken jälkeen automme jatkoi kulkuaan yhä vaan pohjoisempaan..

Pois kotoa

Jyrkänkoski

20.6.-16

Niinpä sitä sitten yksi maanantai-päivä polkaistiin retroalus käyntiin ja käännettiin sen lyhyt nokka kohti pohjoista. Kaapit pursuivat vaatteista, pyyhkeistä sun muista tärkeistä kangaspalasista. Koirille oli ruokaa, hihnoja ja kaulapantoja, omia eväitä tietenkään unohtamatta. Vähän oli sellainen orpo-olo, ihmisten ilmoilleko pitäisi lähteä, hylätä tutut ja turvalliset ympyrät? Mitäkähän tästäkin nyt tulee??

Koirat, Rino ja Armi, olivat alkuun aivan ihmeissään eivätkä osanneet rauhoittua matkustamaan. Koko ajan vahtivat ohikulkevaa liikennettä ja vaihtuvia maisemia. Tähänastiset reissut olivat olleet yleensä siirtymisiä treeneihin tai lenkille ja takaisin kotiin. Nyt reissu jatkui ja jatkui vaan.

Ensimmäinen pysähdys tehtiin Kuhmon lähellä sijaitsevalla Jyrkänkosken muistomerkillä.

Talvisodan alkaessa vihollinen hyökkäsi valtakunnan rajan tuntumasta Kuhmon kirkonkylän keskustaan tuovaa kahta maantietä hyödyntäen. Hyökkäyksen päävoimat etenivät eteläisempää Saunajärventietä, jonka varrelta sitkeää viivytystaistelua käyneet suomalaiset joukot joutuivat vetäytymään tälle Jyrkänkosken purolinjalle, jonne oli ennätetty varustaa puolustuslinja. Tänne vihollisen hyökkäys myös pysähtyi. Jouluaattoaamun vastahyökkäyksellä vihollinen pakotettiin perääntymään, ja Jyrkänkosken alue välttyi taisteluilta tämän jälkeen. Puolustuslinjaa vahvistettiin ja syvennettiin talvisodan jälkeen.
Alkuperäiset hirsivarustukset olivat jo pahoin lahonneet, kun Kuhmon kaupunki sai luvan rakentaa niiden tilalle uudet hirsirakenteet v. 1996–1997. Seuraava rakenteiden uusiminen toteutettiin v. 2006–2007 käyttäen nyt kestopuuta Museoviraston luvalla. Alkuperäisille paikoilleen ja vastaavalla tavalla uudelleen rakennettuina alueella ovat panssariesteen puurakenteet ja räjäytetyn, entisen maatiesillan pohjoispään arkku piikkilankaesteineen, pätkä juoksuhautaa, konetuliasema sekä sirpalesuoja. Lisäksi kunnostettiin panssariestekiviä kuljettanut lavetti ja vinssi. Talvisota Kuhmossa -viisikielinen infotaulu esittele paitsi lähialueen taisteluja myös talvisotaa yleisemminkin Kuhmon suunnalla. Aseet ja muut esineet alueelle on toimittanut ja rakenteet pystyttänyt paikallinen reserviläisjärjestö.( Talvisota Kuhmossa )

 Nopeasti oli alue tutkittu ja ihmetelty. Koirat sekä ihmiset saivat hieman jaloitella ennenkuin matka jatkui edelleen kohti pohjoista. Seuraava etappi olisikin Hepoköngäs Puolangalla...

Vihdoinkin!!!!

En ole koskaan aikuisiällä matkustellut paria luokkaristeilyä ja joitakin pikaisia kotimaan reissuja lukuunottamatta. Nämä kotimaan reissut ovat yleensä olleet aamulla lähtö-illalla kotiin reissuja.. 12-vuotiaana sain oman koiran ja siihen loppui minun reissaamiset. Koirasta piti huolehtia ja jäin siis Artsin kanssa kotiin, kun muu perhe lähti reissuun. Eikä edelleenkään sovi minun pirtaan viedä omaa perheenjäsentä pois laumastaan johonkin vieraaseen paikkaan, sen takia että itse pääsisimme lomalle. Tiedän, että lemmikkihoitolat ovat hyviä ja koirat jopa ehkä viihtyvätkin niissä, mutta en vaan omia koiriani tahdo sellaiseen viedä. Olisin koko ajan huolissani enkä pystyisi rentoutumaan yhtään.

Matkaaja ennen

Matkaaja jälkeen pienen ehostuksen

Siispä vuosia muhinut ajatus omasta asuntoautosta päätettiin toteuttaa kesän alussa. Silloin kyytiin mahtuisi koiratkin. Selailimme myynti-ilmoituksia ja kävimme katsomassakin lähistöltä vaihtoehtoja. Pieniä ja kämäisiä, vähän rikkinäisiä meidän budjetilla löytyi paljon. Mutta mikään ei kolahtanut. Kunnes löytyi VW Matkaaja, retroalus. Iso ja ruma ulkoapäin. Kilometrejä alla todella vähän ja muutenkin toimiva peli. Sisältä siisti, puhdas, kuiva ja ihana. Makuupaikat, pöytä, juokseva vesi, wc, hella... Auton sisäpuoli ei kaivannut kuin ihan pientä siivousta. Lisäksi vaihdettiin uusi kokolattiamatto ja retroverhot pesin, ehkä joskus tulevaisuudessa voisi harkita uusia verhoja.. Televisio hankittiin ja kaappien pinnat somistettiin dc-fixit-kalvolla. Lisäksi osteltiin sitä sun tätä pientä retkiastiastostoista rikkalapioon ja eipä aikaakaan, kun asuntoauton kaapit alkoivat täyttyä.

Loma läheni, matkakuume kasvoi, ja reissusuunnitelmat olivat valmiina. Halusin nähdä Hepokönkään, Hailuodon ja Lapin tunturit.