Pallas-Yllästunturin kansallispuisto

22.06.2016

Aamulla heräsimme hyvissä ajoin. Kevyen aamupalan jälkeen odoteltiin "mahan vajumista" eli ihan täydellä vatsalla ei tehnyt mieli lähteä kipuamaan tunturin rinnettä.. Pakkasimme rinkkaan kaikkea tarpeellista, kuten evästä ja vettä. Jotain ensiaputarvikkeita myöskin. Ja karkkia nostamaan verensokeria, jos se sattuu minulta laskemaan liian alas. Koirien matkakuppi sekä varahihnat. Kamera ja kännykät ladattuna astuimme koirien kanssa autosta ulos pilvisen taivaan alle.

Tunturin rinnettä kiivetessämme aurinko kuitenkin alkoi porottaa ja ilma lämpeni nopeasti. Onneksi emme laittaneet kalsareita jalkaamme niinkuin alkuun ajattelimme. Olisimme paistuneet Pallastunturin rinteille..

Koirat ihmettelivät poroja, jotka lähestyivät meitä turhankin vauhdikkaasti. Mielessäni kävi jo kilin ajatukset, että mitäs, jos ne tulee päin?? Ei ne kuitenkaan tulleet, vaan jatkoivat matkaansa rinnettä alas hotellille päin.

Rinteen kiipeäminen ylöspäin oli yllättävän helppoa, astmaattiset keuhkoni eivät valittaneet kertaakaan. Koirilla riitti energiaa tutkia joka ikinen kivenkolo ja tunturipuro. Taisivat mokomat nauttia retkestä täysin rinnoin. Välillä ne yrittivät revitellä ja riehua, mutta 8 metrin mittaiset flexit stoppasivat niiden etenemisen jossain vaiheessa joka kerta. Kansallispuistoissa ei koiria saa pitää irti.

Tunturimaja

Matka taittui maisemia ihaillessa. Oli ne jotain ihan muuta kuin täällä meillä. Erilaista. Karua, mutta niin helvetin kaunista.

Tässä kohtaa mietiskelimme, että lähtisimmekö Taivaskerolle vaiko ei...

Kun saavutimme jonkinlaisen tasanteen kivikkoisen tunturin ylänteellä, mietimme mihin päin jatkaisimme. Vasemmalla Taivaskero, Pallastunturin korkein huippu ja oikealla kivikkoista ja karua maastoa.. Päätimme lähteä valloittamaan oikealla olevaa tunturinlakea. Reitti olisi hieman lyhyempi kuin Taivaskeron valloitus.. Mutta huomasimme, että se ei suinkaan ehkä ollut helpompi. Kivikkoinen maasto oikein kutsui nyrjäyttämään nilkkansa. Laskeutumisreittiä etsiskellessämme huomasimmekin, että tunturin rinnettä ylös nouseminen olikin se retken helpoin asia. Louhikkoisen ja epätasaisen rinteen alasmeno oli aika haastavaa. Jalkojen katkominen ei olisi ollut suotavaa.. Evästauko leppeässä tuulessa ja auringonpaisteessa teki hyvää ja jalansijaa jaksoi etsiä ihan uudella tarmolla. Päämääränä kaukana siintävä vanha poroaitaus..

Koirien iloksi löytyi lunta. Kuoppia piti kaivaa ja piehtaroida oikein olan takaa

Kaunista on

Tällaista rinnettä laskeuduttiin alas..

Harri, Rino ja Armi

Reissu kesti monta tuntia. Lopulta saavuimme tunturin juureen, jossa ihan tunturipuro solisi. Rino ja Armi sukelsivat veteen ja maistuihan tuo lähdevesi meille ihmisillekin hikisen retken jälkeen. Mukava retki oli takanapäin, mieli teki kiivetä takaisin ja vain istua tuntikausia katsellen yllä lipuvien pilvien maahan tekemiä varjoja..

Ja arvatkaapas mitä teimme tuon retken jälkeen? Pakkasimme auton ja ajoimme melkeinpä yhden pysähdyksen taktiikalla kotiin. Voi pyhä jysäys!! Oishan sitä pikkaisen voinut hiljennellä ja maisemia ihailla matkan varrella, mutta kun ei. Perse puuduksissa huristeltiin väli Pallas-Kittilä (käytiin sentään katsomassa Sirkan kylää ja Levin gondolihissiä. Autosta käsin!!)-Rovaniemi-Kajaani-Nurmes-Joensuu. Välillä vetäistiin munkit nassuun ja hörpättiin mehua. Ja tuolla kotimatkalla minä lopulta pääsin matkailuauto-wc -kammostani. Oli vähän pakko käyttää...

Mutta nyt jo suunnitellaan toista reissua. Vähän jos rauhallisemmin ottaisi, eikä suunnittelisi niin paljon kohteita. Pitkää reissua kun emme voi tehdä...