Koli

Kolinuuron kierros

Valitsimme retkeilypäiväksi pahimman mahdollisen. Pientä tihkusadetta ajoittain ja sankkaa sumua. Jo saapuessamme Kolille näimme, että Ukko-Kolin huippu oli aivan sumun peitossa. Mutta lähdimme siltikin eräälle reitille, jolle pääsi parkkipaikalta. Kiersimme Kolinuuron reittiä vastapäivään. Reitin esittelyssä reitti on merkitty vaativaksi noin kaksi tuntia kestäväksi kierrokseksi. Olihan polulla nousuja ja laskuja, portaita, juurakoita ja kiviä.. Mutta ei se meistä kovinkaan vaativa ollut. Taukoineen ja pienine poikkeamineen meillä meni noin 4km kierroksen tekemiseen alle kaksi tuntia, sillä kaksi tuntia reitille lähdön jälkeen olimme jo Kolinportilla odottamassa ruokaa... Ja siinä välissä olimme jo ehtineet ajella sataman kautta Kolin rinteiden alapuolelle ihmettelemään laskettelurinteitä ja sitä, miten pieni paikka Koli oikeastaan on. Mutta hienoa, että meillä on täälläkin päin laskettelurinteitä ja maisemat ovat upeita Kolilla, kunhan ne vaan eivät ole sumun peitossa. Mutta mukava päivälenkkihän tuo Kolinuuron kierros oli. Muutamia kuviakin tuli otettua, ei kuitenkaan maisemakuvia, koska kauas ei nähnyt..

Mäkränaho

 Kolilla on useita mielenkiintoisia reittejä ja Mäkrän polku on seuraava valloitettava reitti. Reitti on noin 7,5km pitkä ja nousee vaaralta toiselle, matkalla nähdään Eero Järnefeltin maalauspaikka sekä kaskiahoja, kansallismaisemia.. Paimenen polku ja Ennallistajan polku kiinnostaisi myös.. Olisihan tuolla vaikka millaista reittiä ja polkua ja tutkailtavaa..

Mäkränaho

Mäkrän ahon ainoa alkuperäinen rakennus, muut ovat raunioina

Sateella varmasti liukkaita puun juurakoita

Kovin kivisiä maisemia

Reitillä oli jonkin verran portaita

Pikku-Kolille kiipeämässä

Sumu oli sankka. Vastapäätä kohoaa Ukko-Koli, mutta sitäpä ei sumun takia näe. Huipulta yläpuolelta kylläkin kuului ihmisten ääniä

Eipä näy järvi sumun takia. Kauniit kansallismaisemat arvoituksia vain..

Pohjoisista pohjoisin Ruotsi

Tsahkaljärvi. Taustalla Saana-tunturi

Olimme suunnitelleet syyslomalle pientä reissua Kuusamoon. Pohdimme myöskin, että jäämmekö ehkä  sittenkin ihan vain kotikulmille ja käväisemme Patvinsuolla ja Kolilla retkeilemässä. Patvinsuo ja Koli alkoivat tuntua varsin varteenotettavilta mahdollisuuksilta, tulisi halvemmaksi eikä reissussa menisi montakaan päivää. Mutta siltikin se Kuusamo kummitteli mielessä. Siellä kiinnosti erityisesti Ruka-tunturi ja ensi vuonna kansallispuiston arvonimen saava Hossa. Olisihan se hieno noissa paikoissa vierailla syysruskan aikana. Aloin tiirailemaan sääennustuksia, että mikähän ajankohta lomasta olisi sopivin tuolle reissulle..

Mutta niinkuin yleensä meidän elämässämme, ei mikään mene suunnitellusti, ei siis tämäkään. Ja hyvä niin. Muutaman Kilpisjärveltä saapuneen puhelun jälkeen matkasuunnitelmat menivät ihan uusiksi. Tiedossa oli nimittäin matka Kilpisjärvelle ja pienimuotoinen vaellus pohjois-Ruotsin puolella, Norrbottenin läänissä. Eihän meillä tietenkään ollut mitään tarvittavia varuisteita yhtä ainoaa rinkkaa lukuunottamatta. Muutama päivä meni soitellessa, lainaillessa ja ajaellessa ympäriinsä tarvittavien varusteiden perässä. Retkemme tarkoitus oli ihan muu kuin huvikseen vaeltelu, mutta töistä on ikävämpi kirjoittaa. Joten keskityn nyt pelkästään siihen reissun vaellusantiin.

Lauantai-päivänä lähdimme kiipeämään kohti Kilpisjärveä. Tarkoitus oli ajaa sinne yhden yöpysähdyksen taktiikalla ja tämä onnistuikin hyvin. Koiristakin on kehittynyt kunnon matkaajat, kun auto liikkuu, ne nukkuvat sikeästi. Mennen tullen reissullamme huomioimme tienvarsien törkyiset levähdysalueet. Ei kovin paljon kiinnostanut nousta autosta ulos, kun tien penkat olivat täynnä vessapaperia ja vaikka mitä roskaa. Tyhmät, tyhmät ihmiset!

Sunnuntaina saavuimme Kilpisjärvelle. Sää oli harmaa, tosin silloin tällöin pilkahti aurinko jostain pilvenraosta. Iltamassa kävimme tutkailemassa koirien kanssa Keinovuopion riippusiltaa ja Keinovuopion kylää. Sitä kautta olisi tarkoitus seuraavana päivänä lähteä noin 10 kilometrin päässä sijaitsevaan Kummavuopioon ja jatkaa siitäkin vielä eteenpäin Ristinasjärvelle. Kovin kauan emme ehtineet paikkoja tutkailla. Tuulinen sää alkoi muuttua myrskyksi ja pian vettä tulikin ihan olan takaa. Etsimme matkailuautolle rauhallisen parkkipaikan, teimme ruokaa ja kävimme nukkumaan. Sade piiskasi ja tuuli heilutteli autoamme ja vaivutti meidät koiranuneen...

Aamuhämärässä heräsin ja lähdin koirien kanssa Kilpisjärven kylänraitille aamulenkille. Ihmisiä ei paljon vielä kuuden aikaan näkynyt. Se tuntui oudolta, olinhan tottunut, että kuuden aikaan töihin mennessäni liikenne on kotona kuin Lontoossa. Aamupalan jälkeen aurinko alkoi jo paistaa ja lähdimme pidemmälle lenkille Tsahkaljärven rannalle. Myöhemmin matkailuautossa pakkailimme rinkkojamme ja pähkäilimme mitä varusteita noin kahden päivän vaellukselle oikein tarvitaan. Moneen kertaan pakkasin ja purin ja siltikin tuntui, että liikaa kaikkea on mukana.

Riippusilta Keinovuopioon

Vastarannalla Keinovuopio

Alkuillasta pääsimme lähtemään. Sää suosi, ilma oli lämpenemään päin. Yksin emme reissulle lähteneet vaan mukana oppainamme toimivat Per ja Hannele. Riippusilta Keinovuopioon pelotti hieman Rinoa, mutta rohkeasti sen ylitti taas. Olihan eilen jo muutama kerta harjoiteltu. Armia ei riippusilta hätkäyttänyt, se rymisti sillalla koko elopainollaan ja pienen rottweilerin ilolla. Silta hytkyi ja heijasi. Sillan toisella puolella pakkauduimme vanhaan, siniseen volvoon, jolla paikallinen mies oli luvannut viedä meidät Kummavuopioon. Koirat joutuivat kolmen rinkan kanssa takatilaan, me ihmiset ahtauduimme parhaamme mukaan penkeille yhtä rinkkaa sylissä kannatellen. Noin kymmenen kilometrin kävely olisi lohkaissut ison osan siitä pienestä ajasta, jonka aioimme viettää erämaassa. Nyt poukkoilimme kuoppaista ja kivistä tietä autolla, josta mietin, että näinköhän kestää perille saakka. Mutta kesti se, matka sujui hyvin lukuunottamatta Rinon ja Armin muutamia tunteenpurkauksia. Ahdas takatila oli liian pieni eikä Armi voinut sietää Rinoa niin lähellä.. Onneksi takin taskussa oli hieman koiran ruokaa, syöttelin sitä pikkuhiljaa ja Armikin melkein malttoi pysyä nahoissaan..

Rino tutkailee Kummavuopion autiotilaa tarkasti. Maisemat olivat huikeat vaikkakin varsin tummat. Kuva Hannele Eira

Vihdoin olimme perillä. Kummavupiossakin oli riippusilta. Aiemmasta riippusillasta poiketen, tästä riippusillasta näki läpi alla kuohuvaan koskeen. Heitimme rinkat selkään, ylitimme riippusillan ja lähdimme kapuamaan rinnettä ylös kohti pientä autiotaloa ja sen rakennuksia. Pienellä tilalla ei enää asunut ketään. Lähistöllä oli muutama muukin mökki, joita joskus satunnaisesti joku saattoi käyttää.

Harakkakosken yläpuolelta otettua kuvaa

Kummavuopiosta lähdimme kulkemaan erittäin märkää polkua pitkin eteenpäin. Ylempänä olisi mennyt kuivempikin reitti, mutta... Lits löts lits löts.. Vaikka vaelluslenkkarimme olivatkin kohtuullisen vedenpitäviä, eivät ne kuitenkaan silloin vettä pidä, jos nilkkaansa myöten uppoaa veteen. Mutta ei se matkaa haitannut. Keli oli harmaa ja sumuinenkin, maisemien ihailut jäivät tällä etapilla sivuseikaksi. Hetket kuluivat keskittyessä kulkemiseen ja etsiessä kuivaa jalansijaa.

Lyhyehkön (4-5km?) ja vetisen vaelluksen jälkeen saavuimme Harakkakoskelle, jonne pystytimme teltat. Ilta jo pimeni, vaikkakin tuolla leveysasteella pimeys tuli myöhemmin kuin meidän kotoseuduilla Pohjois-Karjalassa. Pystytimme Harrin kanssa viisauksissamme vain yhden teltan, kaksi aikuista ja kaksi isoa koiraa oli mahdutettava yhteen kahden hengen telttaan. Mielessäni epäilin ja sanoin sen ääneenkin, että mitähän tästäkin tulee. Näinköhän Armi antaisi Rinon edes hengittää teltassa. Iltapala maistui hyvälle. Nuotiolla käristettiin muutama makkarakin. Iltaa olisi mukava ollut istua nuotion äärellä kauemminkin, kuunnella kosken kuohuntaa ja odottaa, jaksaako se kuu nousta tunturien takaa ollenkaan. Pimeys oli sinistä, ei mustaa.  Mutta sitä kun on tottunut tiettyyn vuorokausirytmiin, niin ei siitä pysty irtautumaan edes lomalla. Pakkohan sinne telttaan oli kammeta hävettävän aikaisin. Ennen nukkumaan menoa Rino otti ja molskahti koskeen yrittäessään juoda vettä. Ranta oli äkkisyvää ja koira upposi korvia myöten. Onneksi siinä kohtaa virta ei ollut kova ja koira pääsi takaisin kuivalle maalle. Loimen sai päälleen, mutta kaikki arvaa mitä tapahtuu pienessä teltassa, kun sinne tuodaan märkä koira. Alkuyön teltassa oli kostea ja lämmin, mutta aamuyöllä ulkona alkoi pakastua ja enää ei ollut kenelläkään kivaa. Ja Armillakin alkoi hermot repeillä, Rino oli liian lähellä. Eikä tuo ahtaassa tilassa nukkuminen sujunut luonnostaan meiltä ihmisiltäkään. Vaatinee hieman totuttelua. Yöstä kuitenkin selvittiin hengissä..

Tuolla alhaalla oli leiri

Hieno aamu korvasi yön "kärsimykset". Ilmeisesti yöllä oli saatu nukuttuakin, koska väsymys ei painanut kovinkaan paljon. Koirilla oli hyvä ruokahalu ja aamiainen maistui hyvälle itsestäkin. Kengät ja sukat olivat yhä litimärät. Rinkassa oli onneksi näitä tilanteita varten kuivia sukkia. Ja sukkien päälle kun laittoi muovipussit niin avot, ei tuntunut kenkien märkyys enää. Täytynee vielä mainita, että paskariu'ulta oli huikaisevat näkymät. Ei sitä joka paikassa semmosia ookkaan... Rinkka tuntui painavalta, kun sen heitti selkään. Mutta nopeasti paino unohtui, kun edessämme avautui huikaisevia näkymiä. Edellisöinen myrsky oli vienyt tunturikoivuista melkein kaikki lehdet mutta maa hohti kaikissa mahdollisissa väreissään. Keltaista, punaista, oranssia, ihania hehkuvia värejä silmän kantamattomiin. Harmitti, kun ei matkassa jaksanut kantaa hyvää kameraa vaan kännykällä tuli otettua retken kuvat. Eikä kännykän kautta välity ruskan oikeat värit.

Alkuun seurasimme mönkijäuraa pitkin. Törmäsimme jossain kohdin kylttiin, joka opasti kolmen valtakunnan rajapyykille ja Kalottireitille. Ne saivat nyt jäädä. Siirryimme pois mönkijäuralta ja aloitimme vaivalloisen tarpomisen vaivaiskoivikon ja muun varvikon seassa. Taivalta taittaessamme Hannele kertoili meille kaikkea mielenkiintoista alueesta ja pohjoisista tavoista, poroasioista ja sen semmoisesta, mistä meikäläisillä ei ollut hajuakaan. Matkan varrelle sattui tunturipuroja ja kunnon rakkamaata. Koirat joutuivat opettelemaan ihan uuden tasapainoilulajin. Ei kotona tarvitse hyppiä kiveltä kivelle tai etsiä jalansijaa. Nyt ei eteneminen ollutkaan helppoa. Me ihmisetkin jouduimme työntämään varvikkoa jaloillamme edestämme, että pääsimme eteenpäin. Monen monta puroa ylitettyämme vasta viimeisellä kaaduin rähmälleni puroon. Painava rinkka suisti tasapainon kiveltä kivelle siirtyessäni ja kenkäni olivat entistä märemmät, jos mahdollista. Ihme ja kumma, muuten säilyin aika kuivana ja se mikä kastui, aurinko kuivatti nopeasti. Mutta eipä tämäkään mieltäni mustannut, nauratti vain. Aamun sumu oli kaikonnut ja lämmittävä aurinko kipusi yhä ylemmäs.

Mönkijäuralla aamu usvassa matkalla Ristinasjärvelle päin

Niin kaunis on erämaa

Neljän tunnin ja ehkä noin kuuden kilometrin ja valtavan hikoilun jälkeen olimme seuraavassa leiripaikassamme Ristinasjärvellä. Tänne kasattiin teltat ja tehtiin ruokaa ja täältä käsin oli tarkoitus hiukan tutustua ympäristöön enemmän. Ensin kuitenkin huokaistiin. Aurinko porotti kuumasti.

Ristinasjärvi

Rino Ristinasjärvellä. Kuva Hannele Eira

Koirat lepäilevät teltassa Ristinasjärvella

Pienen tauon jälkeen lähdimme hiukan tutkailemaan ympäristöä. Maisema muuttui piankin paljon karummaksi. Nousimme yhä ylemmäs, kunnes olimme niin korkealla, että näimme vaivatta Ala-Kilpisjärven toiselle puolelle. Siellä kaukana jossain kulki autoja kohti pohjoista, joitakin myös kohti etelää. Toisella puolella näkyi valtavan suuri tunturi. Mitä sen takana oli? No lisää tuntureita ja erämaata. Porojakin alueella liikkui. Pohjoisessa päin vastaan tulisi Norja, jos jaksaisimme sinne saakka kävellä. Näimme myös mahtavan, harmaapintaisen Saanan. Teimme pienen lenkin istuen välillä ihailemaan maisemia ja juttelemaa. Reittimme kiersi Ristinasjärven yläpuolelle. Sieltä oli huikaisevat näkymän alas leiriimme. Varovaisesti laskeuduimme jyrkkää rinnettä alas järvelle. Jotenkin tuntui uskomattomalta käsittää, kuinka korkealla olimme siltikin. Olimmehan tottuneet, että meillä päin järvet ovat matalalla. Ristinasjärvi oli kuitenkin tosi korkealla. Se oli tunturijärvi, joka oli asettautunut aikojen saatossa  mahtaville tuntureille.

Ristinasjärven alue oli todella kaunista

Kuinka ollakaan, emme sitten kuitenkaan jääneet Ristinasjärvelle yöksi. Eihän kello ollut vielä paljon mitään, joten päätimme jatkaa matkaa. Purimme leirin ja pakkasimme kaiken taas rinkkoihin. Aloimme laskeutua pikkuhiljaa Ristinasjärveltä kohti Taatsajärveä. Reitti ei ollut mitenkään helppoa vaan paikoin jalan sijaa oli etsittävä tarkoin. Paikka paikoin törmäsimme kapeaan polkuun, joka helpotti hieman etenemistämme. Mitä alemmas pääsimme, sitä enemmän saimme väistellä tunturikoivuja. Maisemat alkoivat muuttua.

Hiukan ennen Taatsajärveä käännyimme kohti Aavapuoltsanlahtea. Sinne oli Hannele saanut järjestettyä meille venekyydin. Pääsisimme veneellä toiselle puolelle Kilpisjärveä.

Eteneminen muuttui yhä raskaammaksi. Pehmeä ja kostea maa kaikenmoisinen varpuineen alkoi käydä lyhytjalkaisen ihmisen kunnon päälle. Tuoksu oli hieman tuttu suomainen, mutta ei kuitenkaan. Jotain lisää ja jotain puuttui. Maisemia en ehtinyt ihailla, keskityimme pysymään pystyssä. Tai ainakin minä keskityin..

Venekyytiä odotellessa. Kuva Hannele Eira

Rämmimme varvikossa kohti lahtea, mistä vene meidät iltahämärässä kävisi hakemassa. Kengät kastuivat taas lisää, mutta tässä vaiheessa sillä ei ollut enää mitään väliä. Seurasimme poroaitaa melkein perille saakka. Istahdimme varvikkoon odottamaan venettä. Koiratkin heittäityivät heti pitkälleen, Rino kuorsasi hetken päästä täysiä. Ihailtavaa tuo täydellinen rentoutuminen heti kun siihen on vain hetki aikaa. Meidän ihmisten pitäisi ottaa oppia..

Pojat lähtivät ensimmäisellä venekyydillä kaikkien rinkkojen kera. Minä ja Hannele jäimme koirien kanssa vartomaan veneen paluuta. Yhtäaikaa emme mitenkään olisi mahtuneet kyytiin. Veneen kadotessa järven selälle tajusimme, että meillä on aika vähän vaatetta päällä. Ilta pimeni ja keli kylmeni. Kuuntelimme moottoriveneen puksutusta järven toiselta puolelta. Puoli tuntia kului ennenkuin vene saapui takaisin. Sitten pääsimme me jännittävälle matkalle Kilpisjärven yli. Koirat eivät ole ikinä aiemmin olleet veneen kyydissä. Siksi homma hieman jännitti minua ja niin myös koiria. Vene piti haukkua jo kaukaa.  Veneessä Armi jähmettyi seisomaan. Se nieli pettymyksensä, kun ei saanut mennä tervehtimään kuskia. Rinokin malttoi pysyä melkein paikallaan, katseli välillä kirkkaan järven pohjaan, kaukana näkyviä rantoja tai aaltojen loiskuntaa moottoriveneen kylkiä vasten.. Aika mateli hitaasti. Oli hiljaista lukuunottamatta perämoottorin vaimeaa surinaa. Mietin vain syvää järveä ja koirien mahdollista riehaantumista. Mutta niin ei tapahtunut ja päästiin hengissä toiselle puolelle hiekkarannalle. Rannalta kiiruhdimme juoksujalkaa autoille ja ajoimme kiiruusti hotellille saunaan. Ja kyllä teki eetvarttia. Märät vaatteet ja kengät yhdistettynä Kilpisjärven kylmyyteen oli melkein saanut sisäelimetkin horkkaan. Mutta sauna lämmitti mukavasti ja sisuskalutkin alkoivat taas toimia. Illan ratoksi käristimme pannulla makkaraa ja keitimme nuudeleita, nämä kun olivat rinkkaan vielä jääneet.

JUKOLAN VIESTI 2017 -maisemissa

Tervetuloa Enoon!!

Vuoden 2017 Jukolan Viesti järjestetään Joensuun Enossa. Tai jos meiltä enolaisilta kysytään, pelkästään Enossa. Vaikka kuntaliitoksesta on jo kauan (2008), emme vieläkään osaa puhua itsestämme joensuulaisina. Mutta olipa niin tai näin niin tänne Enoon odotetaan ensi juhannuksen alla 40 000 vierailijaa. Ajatus tuntuu absurdilta, sillä pienellä Enon kylällä jo neljä autoa keskustan risteyksessä aiheuttaa ruuhkan. Asukkaita täällä taitaa tällä hetkellä oleskella alle 7000 ja tästä määrästä osa asuu jopa vapaaehtoisesti toisen taajaman (Uimaharjun) puolella.. Joten jokainen voi vain mielessään kuvitella kuinka Enon taajama ja lähitienoot pullistelevat liitoksistaan Jukolan Viestin aikana.

Silti tuota viestiä odotetaan. Se tuo kylälle kauan kaivattua säpinää sekä urheilujuhlan tuntua. Ja myös tuloja, eihän se raha ikinä pahasta ole.  Ensi vuosi on Suomen itsenäistymisen vuosi ja sitä juhlistetaan Harpatinvaaralla Venlojen juhlaviestin merkeissä, joka on järjestyksessään 40:s., kun taas Joensuu-Jukola on 69. Jukolaviesti. Isänmaamme juhlavuoden kunniaksi Jukolan Viesti ja ENO-verkkokoulu istuttavat yhdessä 100 puuntainta kilpailukeskuksen läheisyyteen. Tämänkertainen Jukola viestin sanoma liittyykin puhtaaseen luontoon ja Suomen itsenäisyyteen.

Tuolla Harpatinvaaralla minäkin vietin lapsuuteni ja nuoruuteni vapaahetkiä samoillen pitkin ja poikin metsiä. Maaginen paikka piilopirtteineen ja taloraunioineen, mäenlaskupaikkoineen.. Susineen ja karhuineen. Nyt tosin osa siitä maagisuudesta on kadonnut, kun metsää on laitettu matalaksi. Maisemat ovat muuttuneet sitten lapsuuden. Mutta löytyy sieltä siltikin vielä niitä lapsuuden retkipolkuja saniaisten siimeksestä.

Viikonloppuna oli ihan pakko lähteä fiilistelemään pitkästä aikaa Hepokalliolle, joka on Harpatinvaaran alarinteillä. Harmittavan harvoin tulee tuolle alueelle lähdettyä. Joskus talvella hankiaisten aikaan ja silloin tällöin kesäisin. 

Aamu oli lämmin. Parkkeerasimme auton koulukeskuksen lähettyville, juuri sinne mistä viestin lähtölaukaus kajahtaa. Mietiskelimme siinä, että kuinka ihmeessä sieltä sopii joukkueet lähtemään reitille. Vaikka lähtöpaikka onkin iso, Purokyläntien ylittämisen jälkeen tulee pullon kaula ja varsinkin jos Enontien ali meinaavat kaikki tunkea tunnelin läpi, tarvitaan jo (Harrin sanoin) aika paljon rasvaa, että ihmiset saadaan putkahtelemaan tunnelin toisesta päästä ulos. Huhuja olen kuullut, että tien yli rakennetaan viestiä varten iso silta.. Helpottaisi huomattavasti..

Ennen polut, eli hiihtoladut, olivat märkiä kesäisin, nyt on sepeliä ja hiekkaa ajettu ja polut ovat hyvässä kunnossa ainakin osittain..

Se pakollinen reissuposeeraus!

Hepokallion laavu

 Nousimme Hepokalliolle Hepolammen rantapolun kautta. Rantaan vievät ja rantaviivaa pitkin kulkevat pitkospuut olivat märät ja liukkaat. Koirat oli laskettava irti, koska pienikin nykäisy hihnassa, vaikkapa koiran liukastuessa, olisi vienyt taluttajankin kumoon tantereeseen. Koirathan eivät tästä pahoillaan olleet. Riemuissaan ne juoksivat pitkin suopursujen valtaamaa rantaa.

Hepokallion laavulla pidimme pienen hengähdystauon. Vettä emme tietenkään olleet ottaneet mukaan.. Ja olisihan tuota voinut muutaman makkarankin nuotiolla paistaa.. Kauan emme jaksaneet tyhjän panttina istuskella vaan jatkoimme kipuamista Hepokallion laelle. Kallion pinnalla kasvavat jäkälät ja sammaleet olivat sateen jälkeen irtonaisina pinnasta ja todella liukkaita. Koirat saivat jatkaa vapaudessa juoksuaan, kun taas me me ihmiset yritimme vain päästä eteenpäin liukastelematta..

Tästä ylös!

 Liukastelu ja kipuaminen kannatti. Hepokallion laella on kaunista. Mukava oli käyskennellä jäkälien peittämällä kalliolla ja popsia matkan varrelta mustikoita ja puolukoita.

Reitti ei ollut pitkä ja laskeuduimme kalliolta alas. Kävelimme hautausmaiden poikki hissukseen Ukkopadalle ja autolle päin. Ukkopadalla tuli lapsena laskettua monta riemukasta pyllymäkeä. En tielä vieläkö Enon lapset ja nuoret kokontuvat talvisin mäenlaskuun viikonloppuisin. Omassa nuoruudessa siellä vietettiin paljon aikaa.. Ei tuo mäki suuren suuri olekaan vaikka silloin pienenä se tuntui jättimäiseltä. Se tunne, kun jarruttavat jalat paiskovat lunta kasvoille, eikä pulkassa saa henkeä saati näe mitään. Mutta alas tultiin joka kerta!

Illalla vielä ajoimme autolla Harpatinvaaran toiselle puolelle ja pysähdyimme Harpatien sillalle maisemia tuijottamaan..

Harpatinvaaran alla kulkee Salpalinja pitkin Harpartinlahdesta laskeutuvaa suistoa, joka muuttuu Koreikkopuroksi. Alue on luonnonsuojelualuetta..

Tervetuloa Enoon, Jukolan historian itäisimpään kolkkaan 17. - 18.6.2017. Täällä jo odotetaan!!!

Retkeilyvarusteet koirille?

Mitähän varusteita ne koirat retkeillessään tarvitsee? Hyvin vähillä kamoilla varmaankin selviää, kaikki turhat kannattaa karsia pois. Ovat vain ylimääräistä painolastia repussa. Omia ajatuksiani siitä mitä sinne retkelle mukaan otetaan:

Valjaat

Valjaiden hankinnassa tulee kiinnittää huomio valjaiden sopivuuteen, niiden tulee olla napakat mutta ei kuitenkaan kiristävät. Ne eivät saa hiertää mistään kohdasta, erityisesti kainalon alue on koirilla herkkä. Säädettävät ja pehmustetut valjaat, jotka ovat käyttötarkoitukseen sopivat ja joiden materiaali on laadukasta, kestävät vuosia hankaamatta koiran ihoa.

Tällä hetkellä meillä on päivityksen tarve toisille valjaille ja mietiskelen sopivia valjaita Armille, joka on hipiästään erityisen herkkä. Rinolla on hyvät Rukka Form Polar-valjaat, pari vuotta vanhat mutta edelleen todella hyväkuntoiset. Rukan valjaat ostin Musti&Mirristä. Armille ehkä hankin myös Rukan valjaat (esim. Rukka Solid) tai sitten Ruffwear Webmaster-valjaat. Myös Hurtta Lifequard-valjaat näyttävät hyviltä. Käyttökokemuksia noista ei minulla ole, olisi kiva tietää millaisia arvosteluja kyseiset valjaat ovat käyttäjiltä saaneet.

Armin häntä on edessä, olipa sillä päällä valjaat tai pelkkä panta, ja talutin on pitkä. Talutin osuu häntään ja koira väistelee ja mutkuilee. Armin häntä on pystyssä ja hieman kiertyneenä selän päälle melkein aina.. Siksi sellaiset valjaat, joihin kiinnityksen saa molemmille kyljille, voi ehkä toimia. Tai sitten ei...

Rino Mustavaaralla retkeilemässä edellisen laumansa kera. Rinolla päällään Rukka Form Polar-valjaat, Rinjalla neopreenivaljaat, joiden merkkiä en muista.

Taluttimet

Kuva e-baysta

Talutin on molemmilla Flexi Vario Tape, 8m. Näin koira saa liikkumavapautta. Varsinkin Rinolle tekee hallaa kulkea lyhyessä taluttimessa nivelrikkonsa takia. Kahvaosaa voi hieman säätää omaan käteen sopivaksi. Puolen kilon painoinen flexi ei paljon kädessä paina, vaikka alkuun vierastinkin ajatusta noin painavasta taluttimesta. Samoin epäilin "teippiä", voiko se muka kestää.. Ainakin tähän mennessä on kestänyt hyvin.. Taluttimet ostettiin Prismasta. Taluttimen ja valjaiden välissä on joustopala, ettei nykäisyt tunnu koirasta niin inhottavalta. Joustopalat on tehty pätkitystä ''mustekalasta'', tuosta joustavasta narusta, jolla tavarat kiinnitetään polkupyörän tarakkaan. Helppoa ja halpaa! Mukana kulkee myös varataluttimet, jos varsinaisille taluttimille sattuu jotain..

Kaulapantoina koirilla on hiertämättömät ja kevyet pannat.

Koirantakki

Parhaaseen retkeilyaikaan Suomessa saattaa sataa paljonkin vettä eikä koiristakaan ole mukavaa litimärkänä taivaltaa tuntikausia. Varsinkaan syksyisin, kun ilmakin on jo viilentynyt. Rinolla on Back On Trackin kevyellä vuorella varustettu sadeloimi, joka on aivan huippu. Koira tykkää loimesta ja loimi istuu saksanpaimenkoiran selkään todella hyvin. En vaihtaisi ikinä pois. Armille onkin hankalampi löytää hyvää sadeloimea. Armin häntä on kuin sukellusaluksen periskooppi, se tönöttää pystyssä. Mitkään persuuksen yli laskeutuvat loimet eivät käy. Hännän juureen loppuvat loimet valuvat sivulle. Back On Track- loimen häntäaukko on hyvä, mutta istuvuus rinnan kohdalta vielä etsityttää oikeankokoista loimea. Jos selkä on sopiva, niin rinnan kohta kapea tai jos rinnasta istuu hyvin, selkäosa on liian pitkä.. Säätövaraa loimessa on jonkin verran.. Ehkäpä me vielä sopiva löydetään.. Back On Trackillä on loistavia ja laadukkaita tuotteitta sekä ihmisille että eläimille.

Onneksi ennen retkelle lähtöä voi tarkistaa sään vaikka Forecalta tai Ilmatieteenlaitoksen sivuilta. Turha on takkia mukana koiralle kantaa, jos sadetta ei ole luvassa.. Kevään ja syksyn retkillä, telttaillessa ja muutenkin, lämmin loimi on varmasti lyhytkarvaisille ja kylmän kestävyydeltään huonommille koirille hyvä juttu.

Kuva TopDog

Ruoka- ja juomahuolto

Juomakuppina koirillamme on vedenpitävä kangaskuppi, jonka saa taiteltua vaikka kuinka pieneksi. Eikä paina paljon! Vettä koirat juovat kuitenkin useinmiten puroista ja lammista, mutta aina mukana kulkee myös pullovettä.. Kätevä myös ruokakuppina. Ruokana reissussa tulee olemaan tästä eteenpäinkin Golden Eagle Naturals Lammas&Riisi sekä lihaa silloin kun sitä on mahdollista antaa. Kesäreissulla kokeilimme Naturis Fresh Meat-ruokaa, Armille kelpasi, Rinolle ei. Mutta palkkana kelpaa Rinolle tuokin.

Lääkkeet ja muut tarvikkeet

Mukana kulkee aina kipulääkkeet, joustositeet ja haavanpuhdistusaineet. Kesäisin myös kyypakkaus ampiasten pistojen varalta. Kyyn puremaanhan tabletteja ei suositella antamaan ellei ole aivan pakko silloin kun purema on osunut hengitysteiden alueelle. Täällä kyyn puremasta lisää...

Rauhoittumisalusta

Ai niinkuin mikä? Ihan vaan alusta, esimerkiksi käsipyyhe, jonka päällä koira on opetettu rauhoittumaan. Kun alusta on ehdollistettu oikein ja kunnolla, koira pystyy rentoutumaan sen päällä melkeinpä missä vain. Kaikki koirat eivät ole rauhallisia odottajia leiriytyessä tai tauolla ja oma alusta tuo tällaiselle (ja miksi ei sille rauhallisellekin) koiralle turvaa kunhan se on vaan ehdollistettu koiralle positiivisesti. Alustan ei tarvitse olla iso, pieni käsipyyhe toimii isollakin koiralla. Minun seuraava projekti onkin opettaa koirille nuo alustat...

Petkeljärven kansallispuisto

Minä ja koirat kapuamassa Petkeljärvellä harjunrinnettä ylöspäin

Perjantai-iltana pakkasimme vähän kamppeita ja evästä matkailuautoon. Suuntana meillä oli Ilomantsi, kohteena siellä yksi Suomen kansallispuistoista, Petkeljärvi. Meiltä sinne on vain noin tunnin ajomatka.

Reitin varrella oli useita pieniä lampia

Petkeljärven Retkeilykeskuksessa oli ihan kohtalaisesti ihmisiä vielä yhdeksän jälkeen illalla, kun saavuimme parkkipaikalle. Mietimme mihinkä auton laittaisimme yöksi. Vieressä oli caravanalue, mutta emme tarvinneet sähköä autoomme, joten päätimme uinua parkkipaikan reunamilla. Yön laskeutuessa alueelle käytimme koirat vielä pienellä lenkillä, että ne malttaisivat nukkua.

Yö oli sangen rauhaton. Retkeilijöitä ja vaeltajia tuli ja meni. Autot ja moottoripyörät saapuivat ja lähtivät. Siinä sängyllä pyöriessä mietiskelin, että pidemmät vaelluksetkin voisivat olla aika mukavia. Kunhan nyt oppii tekemään oikein nämä pienemmät retket.

Kahdeksan maissa seuraavana aamuna lähdimme Kuikan kierrokselle, n 6,5km pitkälle reitille. Sää oli hiostavan kostea vaikka lämpömittari näytti vain +20 astetta. Reitti kulki pitkin harjuja, jotka puikkelehtivat pienten lampien lomassa. Harjujen nousut ja laskut olivat välillä varsin jyrkkiä ja polku oli kulunut paljastaen puiden juurakot ja isot kivet. Polkua reunusti paikoitellen sankka mustikkavarvikko, josta me Armin kanssa napostelimmekin mustikoita aina tilaisuuden tullen. Muutama puolukkakin löytyi.

Se pakollinen reissupose, Armi ja Rino jyrkässä harjun rinteessä!!

Koirat pulahtivat useasti pitkin retkeä uimaan. Lampien vesi oli lämmintä, mutta varmasti viilensi koirien olotilaa mukavasti. Innolla ne painoivat menemään, polulla oli varmasti kulkenut moni muukin koira jättäen hajujaan.

Lisää harjun rinteillä kipuavia polkuja

Harjuilta laskeuduimme suolle, jossa etenimme pitkin pitkospuita. Suon jälkeen saavuimme ihanaan kangasmetsään, joka tasaisena kankaana tuntui jatkuvan silmiemme edessä loputtomiin. Polku ylitti retkeilykeskukselle menevän hiekkatien ja lähdimme jälleen nousemaan ja laskeutumaan pitkin harjujen rinteitä. Reitin varrella olevat kyltit kertoivat alueen eläimistä, kasveista sekä sotahistoriasta.

Matka eteni kuin huomaamatta. Paljon oli ihmeteltävää matkan varrella. Suot tuoksuivat huumaavasti ympärillämme ja pieni tuulenvire helpotti subtrooppista oloamme. Iltapäiväksi olikin luvattu ukkosta ja sen kyllä huomasi.

Viimeinen pätkä ennen retkeilykeskusta kulki jälleen tasaisella kankaalla ja täällä aloimme nähdä muitakin ihmisiä. Muuten olimme saaneet patikoida ihan omassa rauhassa. Koirat pääsivät lepäämään retroalukseemme ja minä ja Harri lähdettiin etsimään entisöityä korsua. Sieltä se Luontotuvan takaa rannan harjuilta löytyikin. Ja mitkä mahtavat maisemat sieltä olikaan! Olisin viihtynyt kauemminkin kivellä istuen ja maisemia ihaillen, mutta Harrilla oli kiire. Munkkikahvien jälkeen lähdettiinkin valumaan pitkin itärajaa kotia päin.. 

Hengähdystauko

Petkeljärven kansallispuisto on Suomen pienin kansallispuisto. Kokoa tällä vaatimattoman kokoisella mutta erittäin kauniilla puistolla on vain kuusi neliökilometriä. Puiston omien retkeilyreittien lisäksi (10km) retkeilykeskuksesta pääsee Pohjois-Karjalan vanhimmalle vaellusreitille, Taitajan Taipaleelle. Taitajan taival on osa pitkää (91km) Pogostan kierrosta.


Suomessa on 39 kansallispuistoa (ensi vuonna 40, kun Suomussalmen Hossasta tulee kansallispuisto Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi) ja minä omassa mielessäni olen laittanut tavoitteeksi vierailla mahdollisimman monessa. En kuitenkaan kieli vyön alla, mutta sitä mukaa kun aikaa on..

Suomen kansallispuistoista... 

Lähellä Petkeljärveä sijaitsee Möhkön ruukkimuseo sekä Möhkön Manta..