Meren tuoksu

21.06.2016

Aamulla heräsin siihen, kun viereisellä tiellä jytisteli auto jos toinenkin. Ihmeellistä, että olin yöllä saanut unen päästä kiinni. Niitä autoja kun varmaan kulki pitkin yötä. Koiratkin makasivat väsyneenä pitkin pituuttaan asuntoauton lattialla. Mutta hetihän ne hyppäsivät seisomaan, kun vähän liikahdin sängylläni. Oli aika ulkoiluttaa koirat. Vähän matkaa tietä käveltyäni löysin pienen metsätien, joka peltoa sivuten katosi metsään. Siellä tehtiin aamulenkki. Aamulenkin jälkeen evästä naamariin, Harri keitteli itselleen aamupuurot ja kahvit trangialla. Ouluun ei ollut enää pitkä matka, joten matkaan lähdettiin niin pian kuin suinkin mahdollista.. Koiratkin jo osasivat rauhoittua autoon ja nukkuivat välillä lattialla ja välillä sohvilla.

Aamulla yhdeksän tienoilla saavuimme Oulunsaloon. Meri oli lähellä jo. Olin aika innoissani, olimmehan pian ajamassa autolauttaan. Oulunsalon rannalla, autolauttojen satamassa, oli kioski. Kupla otsassani ryntäsin kioskin vessaan. Vielä nimittäin hieman mietitytti tuon retroaluksen wc, en ollut uskaltanut sitä käyttää.

Hiukan ennen kymmentä odotuskaistalla olleet ajoneuvot alkoivat lipua autolauttaan. Oli mopoja, henkilöautoja, busseja, rekkoja... Paljon mahtui keltaiseen Finferries-alukseen ajoneuvoja.. Ja olihan se 25 minuuttia kestävä matka merta pitkin Hailuotoon aivan toista kuin täkäläinen Mönnin lossin tekemä Pielisen ylitys aikoinaan. Noin 50 ajoneuvoa mahtuu Finferriesin autolautan kyytiin. Siellä sitä oltiin, kuin sardiinit tai sillit purkissa. Meri sentään vilahti jossain autojen välissä, jouduimme jonnekin keskikaistalle. Toisella puolella kuorma-auto ja toisella pakettiauto, ei näkynyt maisemia, enkä uloskaan päässyt, kun välit olivat niin ahtaat isojen autojen sattuessa vierekkäin. Pääskyset seurasivat meitä koko matkan Oulunsalosta Hailuotoon. Ne olivat tehneet pesiä autolautan rakenteisiin.

Hailuodon rannasta lähdimme ajamaan kohti saaren läntisintä kolkkaa, Marjaniemeä ja Marjaniemen majakkaa. Mikä hieno sää meitä hellikään, lämmintä reilu +20 ja aurinko paistoi täydeltä terältä.  Matka sujui leppoisasti maisemia ihmetellessä, saaressa oli selvästikin paljon maatiloja. Olin ajatellut, että maisemat muuttuvat radikaalisti Hailuotoon saapuessamme. Hailuodon saari kun kuuluu Suomen kansallismaisemiin.. Ei ne maisemat niin radikaalisti muuttuneet siitä auton kyydistä katsottuna. Ohi vilahti koivuja, peltoja, metsiä.. Mutta olihan ne maisemat varsin hiekkaisia. Saari on syntynyt maankohoamisen seurauksena ja se onkin neljän erillisen saaren yhteenliittymä. Pari sataa vuotta sitten nuo kaikki olivat vielä erillisia osasia. Maankohoumaa muodostuu edelleen ja Hailuoto muokkautuu yhä vaan. Jossakin vaiheessa Hailuotoon ei tarvitse enää kulkea autolautalla vaan se on liittynyt mantereeseen.

Marjaniemessä parkkeerasimme auton niemen kärkeen, hyppäsimme autosta ja lähdimme tutkimaan paikkoja. Ja voi pojat, että oli helppo astmaatikon hengittää siellä. Meri-ilma vaan on niin raikasta. Paikalla oli muutama muukin matkalainen, mutta aika rauhallista siltikin oli käyskennellä pitkin rantaa.. Koiratkin olivat aivan ihmeissään, että mikäs paikka tämä oikein onkaan. Lämmintä, pehmeää hiekkaa tassujen alla niin kauas kuin jaksaa katsoa. Ja vettä jossa läträtä ja riehua... Ja aivan loputtomiin jatkui sen rantaviiva vesineen..

Marjaniemen majakka

Aika kului kuin siivillä. Koiratkin laskimme rauhallisessa paikassa irti, että pääsisisvät uimaan ja viilentämään itseään merivedessä. Siinäpä paljasjalkaiset maalaistollukat, minä ja koirat, kahlailimme merivedessä ihan ensimmäistä kertaa elämässämme. Harri piti kengät tiukasti jalassaan ja tyytyi kuvamaan meille muistoja mukaan kotiin viemisiksi. Ja pitihän koirien tietenkin maistella sitä merivettä. Samoin tein minä! Ei se niin suolaiselta maistunutkaan kuin ajattelin. Ja kuvitelkaa, koskaan aiemmin en siis ole päässyt meriveden kanssa kosketuksiin. Jos ei oteta lukuun sitä, kun risteilyllä ollessa kävin kannella ja merivesi pärskyi päälleni. Yksi haaveistani toteutui vihdoin. Pääsin meren äärelle ihan omin jaloin. Ja kyllä meillä oli mukavaa taaplatessamme pitkin rantaa. Vaikka ilma olikin lämmin, merituuli viilensi sen verran, että välillä joutui laittamaan lämmintä päälle. Lokit kirkuivat, aurinko paistoi ja aallot loiskuivat rantaan.

Rino meressä

Rino ja Armi. Ja kivaa oli!

Vaikka tuolla saarella olisi tahtonut viettää aikaa enemmänkin, niin muutama tunti sai tällä erää riittää. Täytyi joutua kohti päämäärää. Sinne pohjoisempaan yhä vaan. Ennen lähtöä tahdoimme vielä maistaa ahvenfileitä ja uusia pottuja. Marjaniemessä olisi itsekin voinut grillata makkaraa nuotiolla, mutta mieli teki ahvenia. Hyvää oli, mutta ruokaa oli aivan liian vähän. Sitten matkaan autolautan kautta takaisin Oulunsaloon, jossa sentään pysähdyimme jäätelölle ja ihailimme jättimäisiä tuulimyllyjä.



Oulusta lähdimme posottamaan kohti pohjoista. Kävimme kaupassa jossakinin pienessä kylässä. Sieltä löysin aivan mahtavaa perunarieskaa. Rinolle ei maistunut matkaeväs, Fresh Nature Meat, joten ostimme sille lihaa kaupasta. Onneksi tuo Armi on kaikkiruokainen.

Rinon allerginen kutina jäi tuonne mereen. Vaikka kuukausi on kulunut, kutina ei ole palannut. Ihmeellistä. Sattumaa vai ei, mutta tiedänpähän mitä tehdään seuraavan kutinajakson alettua. Lähdemme meren rannoille kahlailemaan.. Eihän meiltä täältä sinne olekaan kuin aika monta sataa kilometriä.

Jossakin Tornion ja Munion välimaastossa oli aika taas hakeutua yöpuulle. Sateisessa säässä löysimme pienen leirintäalueen aivan Tornionjoen rannalta. Pieni nurmikkoalue oli täynnä karavaanereita. Tai kalastajia. Ehkä molempia. Kuusi autoa siellä oli jo parkissa, ahtauduimme pieneen väliin. Tuolla ensimmäisellä matkallamme emme olleet kuulleetkaan sellaisesta asiasta kuin karavaanarialueen turvaväleistä. Yö mikä Tonkossa oltiin, vietettiin sateisessa säässä ilman kummoista turvaväliä seuraavaan asuntoautoon. Mutta eipä kukaan meille tullut asiasta huomauttamaankaan.

Sateen rummuttaessa auton kattoon katsoimme televisiota ja maistelimme siideriä sekä olutta ja natustimme karkkia. Mukavaa. Leirintäalue oli retroa alusta loppuun. Suihkutiloissa mahtavaa 80-luvun muovimattoa seinissä ja lattioissa. Eipä tuo meidän tunnelmaa haitannut. Emme etsineetkään viimeisen päälle puleerattuja huoltotiloja ja järjestettyä ohjelmaa. Haimme vaan luonnonrauhaa ja elämyksiä. Piha oli jaettu kahteen alueeseen. Välissä solisi puro, jonka yli oli pieni silta. Alueella oli pienen pieniä punaisia mökkejä rinta rinnan. Kalastajia kuljeskeli välineineen siellä täällä. Yö oli todella rauhallinen. Koiratkin nukkuivat sikeästi.

Aamulla heräsimme Kattilakosken kuohujen pauhuun. Aurinko paistoi. Äkkiä ulos ja ihastelemaan Tornionjokea. Ja olihan se joki kuohuineen aivan upea!

Vastarannalla ruotsalaisia!!

Kuohuisan Kattilakosken jälkeen automme jatkoi kulkuaan yhä vaan pohjoisempaan..